Pitkän blogihiljaisuuden jälkeen koin että on taas aika kirjoittaa. Jos lähes kymmenen vuotta sitten blogissa päiviteltiin takaisin muuttoa Suomeen, työnhakua ja baarielämää, niin täytynee todeta että nyt on ihan erilaiset aiheet. Taas eletään isoa murroskautta, semmoista koko loppuelämän mullistavaa, sillä nyt ollaan ryhtymässä äidiksi ja perheeksi. Tämä blogi keskittyy siihen. Aloitan kirjoittelun jo nyt raskausajan alkuvaiheessa ja muistelen hieman kuinka tähän päädyttiin.
Useimmiten raskaaksi tultaessa kuvioissa on tai ainakin on ollut mies, rakkautta ja intohimoa, mutta omalla kohdallani tähän tultiin toista reittiä. Ryhdyin nimittäin äidiksi ihan itsekseni keinohedelmöityksen kautta. Onneksi siihen on nykyään mahdollisuus. Ajatus kypsyi oikeastaan ihan itsestään ja sen vain tunsi kun toimeen oli ryhdyttävä. Mahdollisuus keinohedelmöityksestä on ollut tiedossa jo useamman vuoden ja tuntunut ihan ok vaihtoehdolta, mutta jostakin joka ei omalle kohdalle kuitenkaan kuulu.
En osaa sanoa mitä tapahtui viime talvena, mutta melko äkkinäisesti tuli todella voimakas tunne siitä että NYT haluan lapsen hankkia ja hankin sen ihan itse. Olen tottunut aiemminkin tekemään isoja päätöksiä pitkälti tunnepohjalta ja uskon että omassa elämässä on osattava ja uskallettava elää ja heittäytyä tunteiden vietäväksi, muuten jää jokin tietty täyttymyksen tunne saavuttamatta, joten ilman pidempiä jahkailuja ryhdyin viime helmikuussa toimeen. Suurimmat järkeilyt taisivat olla että "onhan minulla vakituinen työpaikka" ja "ikää on mittarissa jo 35". Sitten eikun toimeen.
Ensin oli selvitettävä missä keinohedelmöityksiä voi tehdä ja paljon se tulee maksamaan. Helsingistä löytyikin googlaamalla monta paikkaa, joihin suunnata. Vertailin hintoja, lähettelin sähköposteja eri paikkoihin ja luin kaikki mahdolliset mielipidekirjoitukset eri vaihtoehdoista. Jossakin vaiheessa taustatyön tekemistä iski hetkellinen epätoivo, että apua en osaa valita paikkaa. Oli runsaudenpula ja Helsingin lisäksi osa oli toteuttanut projektin esimerkiksi Kööpenhaminassa tai Tallinnassa edullisimmin ja tyytyväisinä, joten harkitsin hetken myös ulkomaita. Lopulta karsin ajatuksen päästä ja mietin että on kuitenkin näppärää että hedelmöitysklinikka sijaitsee tässä Helsingissä, sillä lääkärikäyntejä tulisi olemaan paljon. Ja kun tiesi että edessä on jokatapauksessa kallis projekti, niin ajattelin että menkööt sitten samaan konkurssiin.
Väestöliitto oli ensimmäinen paikka joka tuli mieleen, ja taisi olla ainoa jonka olemassaolosta tiesin entuudestaan. Kiitos lukuisten mielipidekirjoittelijoiden, paikka karsiutui heti alkumetreillä pois, vaikka Väestöliitolla olikin Helsingin edullisimmat hinnat. Luin niin paljon huonoa palautetta palvelun laadusta, hitaudesta ja nihkeästä suhtautumisesta yksin lasta hankkiviin tai homopariskuntiin, että tuntui luontevalta pudottaa vaihtoehto pois. Tämä on kuitenkin elämäni isoin ja tärkein projekti ja halusin olla varma että saan hyvää ja ystävällistä kohtelua.
Itseasiassa sen perusteella valinta lopulta tapahtui. Olin tosiaan lähetellyt meilejä eri yksityisille klinikoille kysellen millaista hedelmöitysprosessia he minulle ehdottavat, miten kauan prosessi kestää ja pyytänyt hinta-arvioita. Joka kerralla sain pikaiset ja uskomattoman kattavat ja ystävälliset vastaukset lapsettomuusklinikka Dextrasta. Googlaamalla selvisi myös että se on Suomessa pisimpään hedelmöityshoitoja tarjonnut paikka ja käyttäjien mielipiteet tuntuivat positiivisilta joten valinta oli selvä.
Ajattelin jotenkin, että nytkun paikka on valittu, niin eikun ajanvaraus, hoitoon ja kesällä mulla on sitten ihana vauvakumpu jo. Joo ei. Vaikka Dextrassa asiat hoidettiin tosi ripeään, niin oli alustavaa lääkärintapaamista, verikokeita, julmetun kivulias munanjohdinten aukiolotutkimus, jolla selviteltiin hedelmällisyyshoitojen onnistumisen edellytyksiä, lisää verikokeita, psykologin haastatteluja, kaavakkeita ja olikohan muitakin erilliskäyntejä, joihin meni aikaa ja alkoi jo mennä hermot kun minkään käynnin jälkeen ei edes ollut sitä mahista tulla raskaaksi. Tämä oli ehdottomasti projektin ärsyttävin ja hermoja koettelevin vaihe.
Lopulta huhtikuussa päästiin ensimmäiseen inseminaatioon. Olin aivan varma että tulen heti raskaaksi, vaikka faktat oli että yleensä tärppää kolmannella tai neljännellä kerralla, se oli hyvin kerrottu ja sen tiesin ja mukamas hyväksyin. Oikeasti kuitenkin olin varma että heti onnistuu ja etenkin kun pian ensimmäisen inseminaation jälkeen oli tuntemuksia alavatsassa. Pettymys oli VALTAVA kun ei tärpännytkään, tuli kyllä isot itkut, epätoivo, pelko että mitä jos ei koskaan onnistukaan ja kaikenkaikiaan voimakas mielipaha. Tottakai lähdin uudestaan yrittämään ja tuntui ikuisuudelta odottaa pari viikkoa seuraavaan yritykseen. Ja sitten menin vielä itse mokaamaan sen kun otin jotakin ovulaatiolääkitystä vahingossa väärin annoksin ja inseminaatiota ei voitukaan tehdä.
Taas tuntui kuin maailmanloppu olisi iskenyt ja kuukauden odotus seuraavaan yritykseen tuntui vähintäänkin viideltä vuodelta. Taas oli epämielyttävä kärsimättömän odotuksen täyteinen kuukausi edessä. Vaikka psykologi oli henkisesti valmistellut pitkään prosessiin ja oltiin käyty läpi kuinka tärkeää on pysyä normiarjessa täysillä mukana ja jättää vauvaprojekti ajatuksissa niin taka-alalle kuin mahdollista, niin ei siihen käytännössä kyllä pystynyt millään. Väkisinkin asia oli päivittäin mielessä ja malttamattomuuden tunne välillä melkein sietämätön.
Vihdoin oli toisen yrityksen aika ja odotukset olivat korkealla, joskin alun itsevarmuus siitä että nyt tullaan varmana raskaaksi oli jo ehtinyt kadota. Mutta toiveet oli toki katossa. Pettymys olikin jäätävä kun heti toimenpiteen jälkeen lääkäri kertoi että nyt on käynyt jotakin mitä hän ei osaa selittää, että siittiöitä on ilmeisesti kuollut sulatuksen yhteydessä ja niitä oli nyt istutettu minuun alle standardeja oleva määrä. Meinasin pyörtyä vastaanotolle pettymyksen voimasta, niin suuret tunnelataukset ja odotukset tähän kuitenkin liittyivät.
Sitten iskikin kunnon kiukku ja eikun reklamoimaan ja jotenkin se oli asia jota en ollut osannut tähän projektiin ollenkaan liittää. Taas oli hermot kireenä, mutta onneksi saatiin sovittua käypä hyvitys. En tietenkään tullut raskaaksi, ei ollut mitään tuntemuksiakaan, joten tiesin kyllä heti. No eikun uusi ajanvaraus ja kolmannen yrittämän alku-ultrassa (aina pari päivää ennen toimenpidettä ultrattiin) lääkärin sijainen totesi että hyvältä näyttää ja tästähän sinä tulet nyt raskaaksi. Se lause oli niin ihana kuulla, vaikka olikin pilke silmäkulmassa sanottu ja silloin päätin että, niinpä, nyt kyllä nappaa, tästä sitä nyt tullaan raskaaksi. Tämä yhdestä lauseesta lähtenyt tsemppi oli elintärkeä, koska koko prosessi alkoi tuntua jo aika uuvuttavalta, mutta nyt oli taas virtaa ja tsemppiä.
Viikko inseminaation jälkeen menin tupakalle (en ollut vielä onnistunut kokonaan lopettamaan) ja aloin oksentaa. Silloin arvasin että nyt on asiat hyvin. Seuraavana päivänä kävin ostamassa raskaustestin, jonka tein jo viikkoa ennenkuin sai tehdä ja se näytti plussaa. Huhhuh! Silloin meinasin kuolla onnesta.
To be continued.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti